Kuukausien hoidon jälkeen väri ei ollut palannut tytön kasvoille. Hän leikki muiden lasten kanssa ja kommunikoi kuvien ja elekielen avulla. Tyttö-parka ei osannut kirjoittaakaan.
Rouva Kotachia mietitytti, miksi tytön huulet oli ommeltu yhteen. Kun hän kysyi tytöltä asiasta, tämä vain katsoi häntä hetken ja jatkoi sitten leikkimistä. Tyttö siis tiesi, miksi huulet oli sinetöity. Miksei tämä sitten yrittänyt kertoa?
Rouva Kotachi kutsui kylän tohtorin orpokotiin ja pyysi tätä poistamaan langan tytön huulista, jotta tyttö voisi taas puhua. Tohtorin puhuessa tytön kanssa langan poistamisesta, tyttö hätääntyi ja viittilöi selvästi, ettei lankaa saanut poistaa. Rouva Kotachi ja tohtori olivat ihmeissään. Eikö tyttö tahtonut enää ikinä puhua?
Seuraavana aamuna rouva Kotachi löysi herätessään sängyltään hyvin vanhan paperin palan. Se oli kellertävä ja hauras. Siihen oli kirjoitettu huteralla käsialalla viesti:
”Huuleni ovat sinetöidyt,
eikä sinettiä saa rikkoa.
Tätä varoituksen sanaa uskokaa,
tai muuten kuolkaa!”
Rouva Kotachi ei välittänyt varoituksesta vaan kutsui tohtorin illalla uudemman kerran. Tytön nukahdettua tohtori alkoi poistaa varovasti lankaa tytön huulista. Hän saikin poistettua sen ilman ongelmia, mutta oli säikähtää kuoliaaksi nähdessään tytön hampaat; terävät ja pelottavat raateluhampaat. Tohtori kertoi tästä heti rouva Kotachille, joka myös säikähti.
Seuraavana aamuna tyttö ei ollut oma itsensä; hän ei leikkinyt muiden lasten kanssa vaan istui nurkassa piirtämässä. Vaikka lanka oli poistettu huulista, tyttö ei sanonut sanaakaan. Rouva Kotachi ihmetteli tätä.
Kun rouva Kotachi oli aikeissa puhua tytön kanssa, hän huomasi tytön silmät; ne eivät enää olleet syvän siniset vaan sokeat valkoiset silmät. Rouva Kotachi säikähti niin paljon, ettei uskaltanut puhua tytölle.
Seuraava aamu oli todellinen painajainen. Eräiden orpojen huoneen oli revitty yön aikana saranoiltaan ja huone oli täynnä vain suolenpätkiä ja verta. Sieltä täältä saattoi löytyä pienen lapsen käsi tai jalka. Sama toistui useampana yönä. Lopulta jäljellä oli vain muutama orpoa, rouva Kotachi ja tuo outo valkoinen tyttö.
Rouva Kotachi istui huoneessaan suremassa kuolleita lapsia ja työtovereitaan. Hänen silmiinsä osui vanha paperi. Varoitus! Rouva Kotachille valkeni. Syypää oli se valkoinen tyttö! Hänen suunsa oli ollut sinetöity, mutta kun he poistivat langan, teurastus alkoi. Siksi siis tytön huulet olivat sinetöidyt.
Seuraavana yönä rouva Kotachi keräsi kaikki muut orvot nukkumaan samaan huoneeseen, paitsi valkoisen tytön, ja valvoi itse. Kellon lyödessä keskiyötä, kuului korvia huumaava kirkaisu. Tyttö oli herännyt!
Seurasi laahauksen jälkiä, tyttö laahusti kohti huonetta, jossa he olivat. Tyttö aikoi teurastaa viimeiset elonjääneet. Pian tyttö oli oven takana, ja avasi oven. Tytön silmät olivat selällään ja suunpielistä valui verta, muiden orpojen verta! Kuolleiden orpojen verta... Tyttö asteli lähemmäs ja oli juuri tarttumassa lähimpään orpoon syödäkseen tämän, rouva Kotachi nappasi tytöstä kiinni, viskasi lattialle ja alkoi ommella. Hän sinetöi huulet uudelleen säästäen omansa ja loppujen orpojen henget.
Kun huulet oli sinetöity uudelleen, tyttö vaipui uneen. Rouva Kotachi valmisti eräänlaista vahaa ja valeli tytön huulet tällä. Näin huulet kasvaisivat yhteen, eikä teurastus voisi ikinä toistua.
Tyttö palasi ennalleen; hän leikki muiden lasten kanssa ja kommunikoi piirroksilla ja elekielellä. Rouva Kotachi oli helpottunut siitä, mutta hän alkoi käydä vanhaksi. Pian hän kuolikin.
Samana aamuna, kun rouva Kotachi löydettiin kuolleena, tuo outo valkoinen tyttö oli kadonnut. Häntä ei enää löydetty. Hän oli ilmeisesti lähtenyt. Kukaan ei tiedä, mitä tytölle tapahtui.
